Blogisarja eri elementtien käytöstä on edennyt kolmanteen osaan. On aika ottaa tarkasteluun tarinankerronnan kannalta hyvin olennainen osa, eli suullinen tarinankerronta.
Tässä olemmekin tarinankerronnan ytimessä ja alkulähteillä. Aikoja sitten ihmiset kokoontuivat yhteen nuotion äärelle ja kertoivat tarinoita toisilleen. Jotta tarinat säilyivät paremmin muistissa käytettiin runonlaulantaa; tästä esimerkkinä oma kalevalamittainen runoutemme, Kalevala ja sen synty.
Suullinen tarinankerronta sisältää lähes samat lainalaisuudet kuin draamallinen tarinankerrontakin. Myös puheena esitettävään tarinaan on rakennettava oikeanlainen rakenne. Sisältöä on annosteltava kuulijoille oikeassa suhteessa – koukuttavalla ja elävällä tavalla. Tähän liittyvät puheen rytmin vaihtelut, äänenpainot sekä tarinankertojan itsensä eleet ja ilmeet. Tarinan kertomisessa läsnäolon ja eläytymisen taito on olennaista!
Puhe osana tarinallistettuja palveluita
Suullinen tarinankerronta on yksi tärkeä tarinankerronnan muoto myös palveluiden tarinallistamisessa. Mitä kerromme asiakkaalle? Miten valitsemme sanamme? Miten olemme omaksuneet oman tarinamme roolin ja miten vastaamme tilanteessa kuin tilanteessa tarinaamme sopivalla tavalla?
Hiljattain kuulin tarinan yritysryhmästä, joka oli tutustunut Lapissa toimivaan Joulupukin maahan. Yritysryhmän jäsen oli tiedustellut esittelyä tehneeltä tontulta, mitä pajassa tehdään kesäaikana? Tonttu vastasi, että silloin kaikki tontut keskittyvät auttamaan Joulupukkia lahjojen valmistamisessa. Yritysryhmän jäsen oli kysynyt asiaa vielä toisenkin kerran saadakseen ns. virallisemman vastauksen siihen, mitä yritys tekee varsinaisen sesonkiajan ulkopuolella. Mutta tontun vastaus ei muuttunut. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten asiakaspalvelija pitää kiinni roolistaan.
Puhe on väistämättä lähes aina osa tarinallistettuja palveluita. Etenkin erilaisissa opastetuissa kierroksissa puheen merkitys on suuri. Tässä hetkessä tapahtuva puhe on voimakas elementti ja asiakaspalvelijan läsnäolo on erityisen tarkkailun alla. Puhuttu tarina ei saisi kuulostaa kuluneelta toistolta, vaan aina on pystyttävä herättämään tarina eloon.
Vuonna 2003 ilmestyneessä ”Tarinoiden Voima – Miten yritykset hyödyntävät tarinoita” -kirjassa Titi Heikkilä ja Mika Aaltonen kirjoittavat, miten tärkeää erityisesti tarinoiden suullisessa kerronnassa on tuntea yleisönsä, itsensä ja tarinansa. Lisäksi he tuovat esiin, miten olennaista on olla tietoinen erilaisista kehonkielen tehokeinoista.
Tarinakone on tuottanut Visit Lakeus -konseptille tarinaidentiteetin käsikirjan aasialaisten matkailijoiden tavoittamiseksi. Yksi osa konseptia on Tove Janssonin Teuvan kirkkoon maalaama alttaritaulu. Kuvassa Tove on toinen vasemmalta. (Kuva: Eeva Niemen arkisto)
Tarinan kertominen vaatii taitoa
Omalla kohdallani koen, että tarinallistajana olen nimenomaan palvelukäsikirjoittaja – draamallisen tarinankerronnan taitaja. Tarinan kertominen puheen muodossa ei kaltaiselleni kirjoittamisen parissa viihtyvälle ole se luonnollisin tarinankerronnan muoto.
Toki harjoitus tekee mestarin asiassa kuin asiassa. Tarinankerronnan mestariksi voi kouluttautua Lapissa; Tarinamestarit-koulutus tekee hienoa työtä asian tiimoilta ja useita tarinantaitajia onkin jo valmistunut matkailun pariin.
Tarinamestareiden mukaan: “Kulttuurisen ja sosiaalisen osaamisen ytimenä voi pitää kertomisen taitoa. Matkailijan opastaja on tarinan kertoja (story teller), joka hyvällä kertomuksella vangitsee kuulijaryhmän huomion, kohtaa heidät ryhmänä ja yksilöinä sekä johdattaa osallistumaan ja kokeilemaan asioita ja toimia, joista kertomus on rakennettu. Tarina on enemmän kuin hyvän kertojan esitys. Osalliset huomioonottavasta tarinasta muotoutuu ryhmäkertomus, jonka matkalaiset jakavat keskenään ja myötäelävät sen vaiheet. Syntyy halu kokeilla ja kokea asioita, joista tarinassa kerrotaan. Matkailija ei vain eläydy tilanteeseen vaan oppii jotakin uutta itsestään ja ympäristöstään.”